Agricolan tietosanomat 16.3.2023

Kielten opiskelu vaatii työtä 16.3.2023 | KARI KAUNISMAA Suomen kielipolitiikka on ollut poukkoilevaa. Kouluissa opiskellaan yhä harvemmin A2-kieliä, vaikka kielten opiskelu avartaa käsitystä maailmasta ja voi avata ovia

työelämässä. Ihmiset tarvitsevat kanssakäymisessään edelleen muiden kielten osaamista. Turun yliopiston ranskan ja englannin kielten professori ja lehtorit muistuttivat (Turun Sanomat 4.3.2023) kansallisen kielipolitiikkamme olleen varsin poukkoilevaa. Vuosina 1985–91 edellytettiin yli 30 000 asukkaan kuntien tarjoavan peruskoulun A1-kieleksi vähintään viittä eri vaihtoehtoa. Tämä säädös kumottiin 1998, minkä jälkeen ainoaksi vaihtoehdoksi on useimmiten jäänyt englanti. Tässä ei mainita, että niin lainsäätäjä kuin tutkijatkin ovat jättäneet huomiotta useimmat maamme kunnat, joissa ei ole ollut lainkaan mahdollista tarjota muuta kuin englannin opetusta. 1990-luvulla oli mahdollisuus valita A2-kieleksi 4.–6. -luokilla jokin muu kieli, kuten saksa tai ranska (tai ruotsi), ja peräti 40 % koululaisista opiskelikin jotain näistä. Tämä säädös kumottiin 2001, mikä johti valintojen romahtamiseen. Toimin peruskoulun rehtorina 10 000 asukkaan Paimiossa 1990-luvulla ja todistin näitä valintoja. Erikoista oli, että muutamat huoltajat valitsivat lapselleen A2-kieleksi tarjoamamme ruotsin siitä syystä, että oppilas EI ollut menestynyt englannin tunneilla. Ajatuksena oli, että lisäksi valittu ruotsi olisi helpottanut tilannetta! Tämä lisäsi oppilaan tuntimäärää eikä kokemus ollut kehuttava. Säästösyistä jouduimme sitten lopettamaan koko A2-kielen tarjonnan. Ylioppilaskirjoituksista poistettiin vuonna 1994 kaikilta kokelailta velvollisuus kirjoittaa kahden kielen koe. Tutkijat toteavat, että vuonna 2005 vapaaehtoisen kielen kirjoitti lähes 10 000 oppilasta, mutta vuonna 2020 vain alle neljä tuhatta. He mainitsevat myös professori Riitta Pyykön selvityksen, jonka mukaan vieraan kielen opetus tulisi aloittaa jo ensimmäisellä luokalla ja mieluiten muulla kuin englannin kielellä. Jo aiemmin tutkijat ovat esittäneet, että suomalaisen oppilaan olisi hyödyllistä aloittaa sellaisen kielen opinnoilla, jossa on systemaattinen kielioppi. Englannissa ei tällaista ole. – Oman messunsa vaatii sitten pitkän matematiikan arvosanan painottaminen yliopistoon pyrittäessä, vaikka pyrkisi kieliä lukemaan. Jos tarkastellaan aikaa ennen peruskouluun siirtymistä, oppikouluun siirtyi pääsykokeen kautta 30–40 % oppivelvollisista. Muut jatkoivat kansa- ja kansalaiskoulun kautta ammatilliseen opetukseen tai suoraan töihin. Enemmistöllä ei ollut mahdollisuutta vieraan kielen oppimiseen kuin vasta juuri ennen koulujärjestelmän muutosta. Mahdollisesti tältä ajalta on peräisin asenne, jotta britti Neil Hardwick on kuvannut seuraavasti: Suomalaiset ovat maailman ainoa kansa, joka arvostelee, nauraa tai irvistelee tavalle, jolla toinen suomalainen ääntää vierasta kieltä. Kyseessä on tällöinkin useimmiten englannin ääntäminen, minkä todistaa ”Tuu-tii-tu-töötituu” – vitsien suosio. Naurajien itsensä voi kuitenkin kuulla ääntävän vaikkapa kaupunkien nimet ”Strääsberry” (Strasbourg) tai ”Mynssen” (München). Kuulun sukuni ensimmäisen polven oppikoulun käyneisiin reliikkeihin, joiden kielenopetus alkoi ilman vaihtoehtoja ensimmäiseltä luokalta ruotsilla. Perinne oli kouluttaa kaksikieliseen Suomeen virkamiehiä, ja opetus oli tehokasta. Poliittisessa päätöksenteossa ei ole Ruotsalaisen kansanpuolueen painostuksen vuoksi uskallettu siirtää ruotsia valinnaiseksi, vaikka se vapauttaisi tunteja suurten kielten opiskeluun. Osmo Soininvaara on sitten lausunut julki paradoksin: Mitä hyötyä on jokaisen suomalaisen ruotsin opiskelusta, kun RKP:lle ei kuitenkaan kelvannut Seinäjoen aluesairaalan palvelu, siis suomenkielisten, ruotsia osaavien, vaan alueella piti ehdottomasti säilyttää samat palvelut myös Vaasassa? Ruotsi ei voi olla vaikea kieli, koska jokainen median haastattelema maahanmuuttaja kykenee puolen vuoden Ruotsissa oleskelun jälkeen puhumaan sitä ymmärrettävästi. Monella suomalaisella on vieläkin muistissaan ”yhdeksän pisteen virheen” pelko ja puhumisen välttely, koska aiemmin keskityttiin kääntämiseen ja kirjoitusten läpäisemiseen. Käytäntö osoitti kuitenkin, että keskustelussa saa tehdä virheitä, kunhan viesti menee perille. KIELTEN OPISKELU AVARTAA MAAILMAA Vielä vanhempaan kerrostumaan kuuluvat kanssani pitkän saksan lukeneet. Sitä väännettiin seitsemän vuotta, ja moni kertoo myöhemmin joutuneensa suorittamaan kesäisin ehtoja, jotta olisi selvinnyt seuraavalle luokalle. Suuri etu oli päästä oppilasvaihdon piirissä ensin isännöimään vaihto-oppilaita ja sitten kesäksi Hessenin Kasselin lähelle katsomaan liittotasavallan ympäristöä ja elintapoja. 15–16 -vuotiaana oppi myös helposti sellaisia ilmaisuja, joita ei oppikirjoissa eikä naispuolisten opettajien puheessa ollut. Ongelmia ei ole esiintynyt myöhemminkään edes tieteellisten tekstien kohdalla. Olenkin sitä mieltä, että etenkin väitöskirjatutkijoiden on syytä perehtyä useilla kielillä kirjoitettuihin lähteisiin. Pelkkä englanti rajoittaa näkökulmaa. Käytännön esimerkkinä pidän sitä, että anglosaksinen tutkimus saattaa vieläkin suhtautua toisen maailmansodan kohdalla Suomeen puhtaana Natsi-Saksan aatteellisena liittolaisena. Lukion matemaattisella linjalla opiskeltiin sitten englantia vain kolme tuntia viikossa. Suomalaisten suuri etu on kuitenkin ollut elokuvien ja televisio-ohjelmien tekstitys, jolloin alkukieli on kuultavissa koko ajan. Suuret kansat dubbaavat kaiken, jolloin hienojen näyttelijöiden ja muiden julkisuuden henkilöiden alkuperäinen, taitava puheilmaisu jää kokonaan pimentoon. Italiassa nämä päällepuhujat ovat vieläpä varsin suosittuja taiteilijoita. Monet Neuvosto-Virossa vierailleet suomalaiset muistavat edelleen elokuvan, jossa John Wayne tulee saluunasta ja kysyy: ”Kus on minu hobune?” Nykyinen Viro tekstittää filmit ansiokkaasti. Yliopistossa opiskelin suomen kielen yhteydessä viron perusteet ja olen käyttänyt sitä niin lukiessani tutkimuskirjallisuutta ja mediaa kuin seminaari- ja ystävyyskuntatoiminnassa. Virolaiset lausuvat Venäjästä huomattavasti suoremmin kuin suomalaiset, mutta heillä onkin todellinen kokemus neuvostovallasta. Toinen asia on, että entinen presidentti Toomas Hendrik Ilves on taipuvainen töksäyttelemään suomalaisille milloin mitäkin, vaikka hän on asunut täysin turvassa Yhdysvalloissa ja Länsi-Saksassa neuvostovallan aikana. Pääministeri Kaja Kallas toivottaa suomalaiselle virkasisarelleen suomeksi: ”Hyvää päivää. Tervetuloa. Oikein hauska nähdä.” Sanna Marin ei suostu puhumaan suomen lisäksi muuta kuin englantia. Olisi kohteliasta opetella vaikkapa fraasit: ”Tere päevast. Tere tulemast. Väga tore näha.” Sama pätee hänen tapaamisiinsa ruotsalaisten poliitikkojen kanssa: ”Hejsan. Kul att träffas.” Yliopistossa aloitin poliittisen historian opinnot töiden ohella ja ryhdyin myös opiskelemaan venäjää mainitsemani professori Riitta Pyykön johdolla. Tahti oli todella kova, ja aikuisena joutui tekemään enemmän töitä kuin kouluikäisenä. Hyöty tuli sitten 1990-luvun lopulla, kun tulin valituksi Moskovan suomalaisen peruskoulun rehtoriksi. Oman kokemukseni mukaan venäjää taitamatonta viedään maassa kuin litran mittaa. Eikä pelkästään englantia osaava tunne Venäjän olemusta, vaikka olisi Sperbankin hallituksen jäsen. Aika oli sananvapauden osalta Venäjällä vuosisadan parasta, ja moni uskoi laillani Venäjän kehittyvän kohti eurooppalaisuutta. Toisin on käynyt, ja venäläisen keskikoulun historian oppikirjoista vuonna 2009 kirjoittamani väitöskirja vaatisi nyt kokonaan uuden luvun: Miten neuvostotaantumus palautettiin historian opetukseen. Käsittämättömintä on, että jotkut korkeakoulutetutkin venäläiset uskovat Kremlin propagandaa – tai ainakin väittävät niin kysyttäessä, koska pelkäävät joutumista vankilaan. Suurten kielten puhujat pitävät luontaisesti omaa kieltään muita parempana. Ranskan kielilautakunta yrittää edelleen torjua lainasanat, mutta saksaan englannin vaikutus on tunkeutunut pidemmälle. Slaavilaisten kielten puhujat ovat niin vakuuttuneita oman kielensä asemasta, että heidän sanastonsa kutsuu muita ”mykiksi” kuten saksalaista merkitsevä ”nemets”. Viimeisen vuoden aikana Venäjän hyökkäystä paenneet ukrainalaiset koululaiset osoittavat tämän: Opetin heitä kaksi kuukautta viime keväänä valmistavan opetuksen luokalla. Käytin jonkin verran venäjää, mikä ei haitannut, koska se oli joidenkin äidinkieli. Sen sijaan heidän motivaationsa suomen oppimiseen oli erittäin vähäinen. Syynä oli tietysti toive pikaisesta paluusta kotimaahan, eikä siitä voi ketään moittia. Nyt Turun Sanomat 6.3.2023 kertoo aivan samasta tilanteesta. Jos valmistavalla luokalla on oppilaita monesta maasta, yhteiseksi kieleksi muodostuu helposti alkeissuomi. Viime ja tänä vuonna ukrainalaiset ovat monessa koulussa vain keskenään, eivätkä keskustele suomalaisten kanssa. Tällöin oppimista ei tapahdu. Helpoin tapa on siirtää oppilas kokonaan suomenkieliseen luokkaan, mikä onkin valmistavan opetuksen jälkeen tapahtumassa. Maailmassa on edelleen tuhansia kieliä, vaikka niitä kuolee jatkuvasti. Minulla ei ole ollut tilaisuutta opiskella romaanisia kieliä, kuten espanjaa, vaikka sitä puhuvat sadat miljoonat ihmiset. Kunnioitan niitä, jotka ovat opiskelleet useita kieliä. Romaanisten ja slaavilaisten kielten puhujilla on myös tapana lisätä volyymia ja frekvenssiä, mikäli kumppani ei ymmärrä. Ajatus on: ”Johan nyt on kumma, etten saa sanomaani perille, vaikka puhun kuinka selvästi.” Televisiouutiset kertoivat espanjalaisten kohdalla tähän syyksi konkistadorien ylvään menneisyyden asenteen: alkuperäiskansat ovat joka tapauksessa meitä alemmalla tasolla, eikä meidän tarvitse osata omamme lisäksi muita. Tekniikan kehittymisestä, automaattisen kääntämisen ja tekoälyn yleistymisestä huolimatta ihmiset tarvitsevat kanssakäymisessään edelleen muiden kielten osaamista. Se ei tapahdu ilman vaivannäköä ja joskus ikävääkin kertaamista. Olen perustellut pyrkimystäni puhua ulkomaalaisten kanssa heidän äidinkieltään, jos vain suinkin osaan, myös sillä, että tunnekielellään ihminen paljastaa omasta ajattelustaan enemmän kuin koskaan vieraalla. Perusohje on: Opiskele mahdollisimman varhain mahdollisimman monen kielen alkeet. Myöhemmin on selvästi helpompi täydentää niiden opintoja vanhalle pohjalle. Murrosikäisellä on varmasti monia muitakin kiinnostuksen kohteita, minkä vuoksi huoltajien on syytä harjoittaa ”manuaalista ohjausta” myönteisessä hengessä. Tämä ei sulje pois tarvetta oman äidinkielen huolelliseen opiskeluun.