Onko ikävä Itä-Saksaa?
Kirjailija Pirkko Saisio sanoutui TV-haastattelussa juuri irti seuraavasta:
"Suomen taiteilijoiden ryhmä tukee DDR:ää sen karkotettua laulaja Wolf Biermannin Me suomalaiset taiteilijat olemme jo vuosia seuranneet DDR:n vireää ja monipuolista kulttuurielämää – se on antanut tärkeitä vaikutteita myös omalle henkilökohtaiselle luomistyöllemme. --Tällä näyttämöllä Wolf Biermann esiintyy sosialismin saavutuksia vastaan, solvaa DDR:n työläisiä ja koko kansainvälistä työväenliikettä. – Siksi me suomalaiset taiteilijat ihmettelemme Wolf Biermannin käytöstä, ihmettelemme kuinka hän voi myydä taiteensa kansainvälisen suurpääoman markkinoille, kun jokaista meistä kipeästi tarvitaan yhteisessä rintamassa imperialismia ja poliittista taantumusta vastaan.”
Kaj Chydenius, Kaisa Korhonen, Marja-Leena Mikkola, Pekka Milonoff, Eero Ojanen, Aulikki Oksanen, Sven-Olof Westerlund, Agit Propin kvartetti, KOM-teatteri, Tiedonantaja 26.11.1976.
Kanava-lehti julkaisi arvioni tästä tapahtumasta numerossaan 2/2016. Viime vuoden helmikuussa ilmestyi Tagesspiegel-lehden toisen päätoimittajan Ursula Weidenfeldin kirja ”Das Doppelte Deutschland” (Kaksinkertainen Saksa), joka täydentää tietoja Biermannin tapauksesta. Biermann ei ollut saanut esiintyä Saksan Demokraattisessa tasavallassa, mutta hänen oli sallittu matkustaa liittotasavaltaan esiintymään ammattiliitto IG Metallin tilaisuudessa Kölnin urheiluhallissa. Kesken vierailun DDR ilmoitti, että Biermann on karkotettu.
Lisävalaistusta tapaukseen on antanut näyttelijä Manfred Krug, joka oli tuohon aikaan DDR:n johdon suosiossa. Hän omisti omakotitalon, useita länsiautoja, taidetta ja antiikkia. Lisäksi hän saattoi ostaa kaikkia kapitalistisia hyödykkeitä maan Intershopista. Biermannin karkotuksen jälkeen hän kuitenkin kutsui luokseen joukon itäsaksalaisia taiteilijoita keskustelemaan asiasta ja tallensi kaiken ääninauhalle. Yhteensä 27 kulttuurin edustajaa allekirjoitti karkotusta vastustavan kirjeen DDR:n johdolle. Tunnetuimpia olivat kirjailijat Christa Wolf ja Stefan Heym, dramaatikko Heiner Müller, laulaja Nina Hagen, näyttelijä Armin Mueller-Stahl ja monet muut. Yhteensä allekirjoittajia oli satoja.
Manfred Krug julkaisi tallenteensa tapaamisesta 19 vuotta myöhemmin. Kirjailijat todistivat, kuinka DDR:n johto ensi kielsi heidän kirjojensa julkaisemisen, sitten salli, mutta sitten kielsi uudelleen. Ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin salakuljettaa teksti länteen ja julkaista siellä. Nämä sanat heitti Stefan Heym keskuskomitean edustaja Lamberzille vasten kasvoja. Lamberz oli tullut paikalle vaatiakseen allekirjoittajia perumaan kantansa. Joku heistä näin tekikin.
Keskuskomitean lupauksista huolimatta rangaistuksia seurasi. Krug ja Jurek Becker eivät saaneet enää tehdä töitä, toisia pidätettiin ja pantiin kotiarestiin. Muutamat saivat taas jatkaa uraansa, mikä synnytti riitaa aiempien taiteilijaystävien keskuudessa. Pidätyksiä tehtiin 42, järjestysrangaistuksia annettiin 10 ja ”kasvatustoimenpiteitä” tehtiin 41. Näitä seurasi ennennäkemätön taiteilijoiden maastamuutto. Kirjailija Jürgen Fuchs istui 281 päivää Hohenschönhausenin vankilassa protestoituaan Biermannin karkotusta vastaan. Hänen sellitoverinsa, joka oli Stasin palveluksessa, suositteli hänelle itsemurhaa tuoden lasinpalasia, joilla Fuchs voisi vetää suonensa auki. Lopuksi Fuchs pääsi kuitenkin Länsi-Berliiniin, mutta ei saanut koskaan tietää, mikä hänen ”valtiorikoksensa” oli ollut.
On selvää, että 1970-luvun lopulla DDR:n Politbüroo päätti kohdella toisinajattelijoita ankarasti. Vain harvat ymmärsivät toimenpiteen lyhytnäköisyyden. Yhteentoista vuoteen kukaan itäsaksalainen ei ollut kuullut ainoatakaan Biermannin laulua, eikä edes tiennyt hänen nimeään. Karkotuksen jälkeen hänet tunsivat kaikki. Tämä oli alkusoitto koko valtion romahtamiselle, ”koska DDR ei voinut olla enää kulttuurimaa, antifasistinen projekti eikä talonpoikien ja työläisten valtio”. Näin kirjoitti pitkäaikainen Potsdamin ylipormestari Brunhilde Hanke. Prosessi kesti vielä vuoteen 1989, jolloin Neuvostoliitto ei enää kyennyt avustamaan satelliittejaan.
Alussa kerrottu julkilausuma osoittaa, kuinka ulkona todellisuudesta Suomen taistolaiset taiteilijat olivat 1970-luvulla. Asiaa ei paranna se, että heistä myöhemmin käytetään peitenimeä ”Vasemmistolainen laululiike”. Todellisuudessa he halusivat muodostaa maastamme neuvostomallisen poliisivaltion, jossa ei erilaisia mielipiteitä olisi sallittu.
Kommentit
Lähetä kommentti