Taistolaisuuden tuuletusta
Toisen maailmansodan jälkeisen Suomen tiukimmin aatteeseensa kiinnittynyt poliittinen ryhmä oli Suomen Kommunistisen puolueen vähemmistö, jonka Helsingin Sanomat nimitti ”taistolaisiksi” sen kärkihahmon, Taisto Sinisalon mukaan. On arvokasta, että vuosikaudet mukana ollut ja palkollisena työskennellyt Lauri Hokkanen on kertonut tuosta ajasta kirjassaan ”Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö.” Vastaavia tilityksiä ei juuri ole ilmestynyt, nähtävästi sen vuoksi, että useimmat häpeävät menneisyyttään. Poikkeuksena edelleen politiikassa toimivista on kansanedustaja Satu Hassi, joka kertoo aiheesta kirjassaan ”Mannerheim-solki ja punalippu”.
Hokkasen kirja ei ole tutkimus, vaan hänen omien sanojensakin mukaan ”ajatusten siivousta”. Tämän vuoksi tekstiä ei voikaan arvioida tutkimuksena: Vaikka lähteitä on kymmenen sivua, lähdeviitteet puuttuvat kokonaan. Tekijä kertoo käsikirjoitusta kertyneen aluksi 2500 sivua, jonka hän editorinsa Anssi Sinnemäen avulla puristi viiteensataan. Nyt voi heti sanoa, että karsimisen varaa jäi silti lähes toinen puoli. Kysyn samoin kuin luettuani vuonna 2001 Mauno Koiviston kirjan ”Venäjän idea”: Miksi kirjoittaa uudelleen samaa, jonka joku on aikaisemmin kirjoittanut paremmin? Marxin teorioista, Venäjän historiasta Iivana III:sta alkaen, vallankumouksesta, sosialismin fraktioista jne. on olemassa tutkimuksia vaikka kuinka paljon. Tämän kirjan oletettujen lukijoiden voi ajatella tuntevan niitä runsaasti. Tällöin viittaus tekijöihin ja teksteihin riittäisi puhtaasti.
Huomattavasti kiinnostavampaa on Hokkasen kertomus omasta kehittymisestään sellaisen joukon jäseneksi, jonka aatteilla yritettiin miehittää Suomi vain 30 vuotta aikaisemmin. Ei ole ihme, että mikkeliläisen postimiesperheen aktiivinen nuorimmainen liittyi partioon, joka tarjosi runsaasti tekemistä. Sen sijaan kysyin mielessäni heti, miten on mahdollista, että sama poika vietti 15-vuotiaana, vuoden 1965 aikana kaikkiaan 67 vuorokautta retkillä ja leireillä. Rinnasteisesti sama tuli mieleeni, kun toinen työläisperheen vesa, myöhempi Puolustusvoimain komentaja, kenraali Ari Puheloinen kertoi hankkineensa ensimmäiset ansionsa koululaisena naapurin heinäpellolla. Todellinen työväenluokka, eli pienehköjen maatilojen lapset, eivät useimmiten päässeet 1960-luvulla partio- tai muihin harrastuksiin, vaan hoitivat karjaa, perkasivat juurikasmaata tai poimivat marjoja. Palkkaa ei tietenkään maksettu, vaan anelemalla sai joskus vähän taskurahaa.
Ratkaiseva henkilö intomielisten nuorten vihkimisessä taistolaisuuteen oli Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokinen, joka ohjasi heidät kulkemaan ”Otto-Ville Kuusisen viitoittamaa tietä”. Muutoin kriittisten opiskelijoiden hurmaantuminen talvisodan aikaisen Terijoen nukkehallituksen pääministerin linjaan on merkillistä, mutta vielä merkillisempää on Jokisen raudanluja vakaumus. Hänen isänsä siirtyi Neuvostoliittoon 1930-luvulla, mutta rajavartijat estivät Urhon ja äidin menon myöhemmin. Isä teloitettiin Sandarmohissa kansanvihollisena Stalinin terrorin aikana 1938. ”Puolue ei koskaan erehdy”. Hyvä vertaus: Ei voinut kuvitella, että Norjassa saksalaismiehityksen aikainen johtaja Vidkun Quisling olisi nostettu nuorison esikuvaksi sodan jälkeen. Suomessa kyllä nostettiin Otto-Ville Kuusinen, joka vältti kaikki vainot ja kuoli luonnollisen kuoleman 1964 Moskovassa.
Ilman rahaa yhteiskunnassa ei voi toimia. Hokkanen kertoo selvästi SKP:n vähemmistön Neuvostoliiton suurlähetystön kautta saamasta seteliavustuksesta, jota kertyi yli 130 miljoonaa markkaa vuosina 1970–90. Tätä rahaa Taisto Sinisalo kuljetti sitten muun muassa Kulttuurityöntekijäin liittoon ja muille taistolaisten valtaamille järjestöille. Koskaan historiassa bolševikit eivät ole saavuttaneet enemmistöä vapaissa vaaleissa, ja niin kävi nytkin. Hokkanen ei kerro paljoakaan Sosialistisen Opiskelijaliiton vaiheista, koska se jäi useimmissa ylioppilaskunnissa vähemmistöön. Lisäksi hän toimi itse ensin Uudenmaan Sosialistisen Nuorisoliiton sihteerinä ja sitten Tiedonantajan levikkipäällikkönä, joten asia ei hänen toimenkuvaansa kuulunutkaan. Taistolaisten mielenkiinto suuntautui nyt opiskelijoiden aine- ja asukasyhdistyksiin ja koululaisten kohdalla entistä tiukemmin Teiniliittoon.
Teiniliiton taloudenhoitajana ollut Mauri Kymäläinen kauhistui vuonna 1974 puheenjohtajaksi tulleen Matti Viialaisen holtitonta taloudenpitoa. Hän tasapainotti liiton taloutta lainaamalla Mosambik-taksvärkkikeräyksen tilittämättömiä varoja 160 000 markkaa. Nämä hoidettiin sitten Moskovan avustuksella, jossa tavoiteltiin Teiniliittoa Demokraattisen Nuorison Maailmanliiton eli kommunistien yhteenliittymän jäseneksi. Hokkanen väittää valtiovallan kiinnostuneen Kokoomuksen ja SDP:n johtajien vihjeistä liiton taloudesta ja jäädyttäneen sen valtionavun. – Tarkennan hieman:
Toimin vuonna 1974 Teiniliiton vt. pääsihteerinä Keskustan mandaatilla. Kyllästyttyäni täydellisesti taistolaisten pomputukseen toimin vuotajana lehdistölle. Saatuani selville, että vuonna 1971 taksvärkkikeräyksellä Mosambikiin kerätyt rahat ovat edelleen Suomessa, kerroin asian Iltaset-lehden toimittaja Pentti Manniselle. Lehti julkaisi tämän 12. elokuuta 1974. Tulkitsen vieläkin, että tämä oli ensimmäinen vihje siihen, mikä sittemmin johti Teiniliiton kovaan tarkkailuun. Kulttuuriministeri Marjatta Väänänen (kesk) jäädytti liiton valtionosuuden 1975. Tästä alkoi liiton hiipuminen, vaikka se virallisesti lakkautettiinkin vasta seuraavalla vuosikymmenellä.
Viialaista tämä ei häirinnyt, vaan Hokkanen kertoo hänen julkaisseen vielä vuonna 1975 koululaisille tarkoitetun monisteen ”Toinen maailmansota ja kuinka porvarilliset oppikirjat sitä vääristelevät”. Lähteet ovat pelkästään neuvostoliittolaisia ja ”totuus” pelkkää mielikuvitusta ja valheita. Moniste kieltää Molotovin-Ribbentropin sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan etupiirijaon ja väittää Baltian maiden liittyneen vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon. Tämän lisäpöytäkirjan toi esille professori Keijo Korhonen Leningradissa 1974, minkä vuoksi hänestä tuli itänaapurissamme persona non grata, eikä häntä haluttu hyväksyä myöhempänä ulkoministerinämme Kekkosen tuellakaan.
Hokkasen kirjan lukemista helpottaisi, mikäli hän olisi jakanut sen selvästi joko teemoihin tai kronologiseen järjestykseen. Nyt samoja asioita käsitellään ensin sivulla 121 ja sitten sivulla 433. Vaikka Facebookissa muutamat kantaansa muuttamattomat taistolaiset pitävät Hokkasta täysin harhautuneena henkilönä, arvostan hänen kirjaansa avautuneena selvityksenä. Berliinin saarron 1948–49 aikainen Länsi-Berliinin pormestari Ernst Reuther oli entinen kommunisti, joka oli ”nähnyt valon” ja siirtynyt sosiaalidemokraatiksi. Ehkä tässäkin on käynyt samoin. Arvo Salo kiteytti PEN-klubissa vuonna 1975 muiden kuin taistolaisten suhtautumisen tuohon liikkeeseen: ”Ei voi keskustella sellaisen ryhmän kanssa, joka omistaa totuuden, lopullisen ja kaikkeen kelpaavan. Ei se keskustele, ei tee kysymyksiä, se katsoo katkismuksesta, mitä se on. _ _ Puhdasoppisuus antaa yhteiskunnalle sen ilmeikkyyden, mikä nähdään hyvin koulutettujen sotilasosastojen kasvoilla.” Taistolaiset pilasivat politiikasta kiinnostuneen nuorisosukupolven käsityksen yhteiskunnallisesta osallistumisesta ja vierottivat siitä monet muutkin
Kommentit
Lähetä kommentti