Johannes-juhlat 6.8.2022

Johannes-juhlat Paimiossa 6.8.2022 Arvoisa juhlaväki! Hyvät johannekselaiset ja heidän jälkeläisensä! Kiitän lämpimästi tilaisuuden järjestäjiä kutsusta tulla puhumaan tähän juhlaan. Oma suhteeni Karjalaan ja karjalaisuuteen selittyy sillä, että äitini Aino oli syntynyt Viipurin läänin Pyhäjärven Noitermaan Porsaanmäellä ja joutui ensimmäisen kerran evakkoon yhdeksänvuotiaana, kun talvisota alkoi. Nuo tapahtumat johtuivat tunnetusti siitä, että kaksi diktaattoria, Hitler ja Stalin, olivat kylmästi ja salaa jakaneet Euroopan etupiireihin. Tässä jaossa aiemmin Venäjän keisarikuntaan kuulunut, itsenäinen Suomi jäi Neuvostoliiton puolelle. Toisen maailmansodan kaaoksessa maamme menetti alueita, mutta säilyi kuitenkin itsenäisenä. Olemme saaneet elää rauhan aikaa 77 vuotta. Ihmiskunnan historiassa monet asiat kuitenkin toistuvat, vaikka eri muotoisina. Tästä olemme saaneet muistutuksen tänä vuonna, kun Venäjä hyökkäsi raa’alla tavalla, tällä kertaa slaavilaiseen veljesmaahansa Ukrainaan. Syynä oli tietysti maan johdon tahto estää Ukrainaa yhdistymästä länteen, mihin siellä on vahva tahto, etenkin entisillä Itävalta-Unkarin keisarikunnan alueilla. Tämän jälkeen monet ovat jälkiviisaina väittäneet tienneensä hyökkäyksestä jo ennakolta. Vuorineuvos Ilpo Kokkilan mukaan useimmin tätä toistavat sellaiset, jotka eivät Venäjästä mitään tiedä, eivätkä ole olleet missään tekemisissä venäläisten kanssa. Evakkoäidin poikana, Moskovassa työskennelleenä ja venäläisistä historian oppikirjoista väitelleenä voi sanoa rehellisesti: En olisi millään uskonut, että näin brutaalia sotaa käydään keskellä Eurooppaa, ja että vielä eläkeläisenä opetan Ukrainasta paenneita koululaisia Paimiossa. Erona Karjalasta evakuoituihin koululaisiin on nyt se, että karjalaiset ymmärsivät länsisuomalaisen opettajan puhetta, mutta ukrainalaisen oppilaan on aloitettava kaikki alusta. Ukrainassa on menossa opetussuunnitelman muutos: tänne tulleista kuudesluokkalaisista moni osaa englantia, mutta yläkoululaisista hyvin harva. – Karjalaisten osalta on jäänyt yksi asia askarruttamaan minua: Oliko todella niin, että osa kansakoulunopettajista syyllisti ja piti sotaorpoja muita huonompina? Olen kuullut tämän väitteen joskus, ja haluan vielä selvittää sen todenperäisyyden. Jos opettaja todella on kohdellut näin suurimman uhrin antaneita, ei ole ihme, että opettajien synnit halutaan kostaa saman ammatin harjoittajille kolmanteen ja neljänteen polveen. Moskovan suomalaisen peruskoulun rehtorina vuosina 1998–2000 sain kokea varmaan vapaimman ajan Venäjän historiassa koko vuosisataan. Vallanpitäjiä sai avoimesti arvostella ja jopa nauraa heille. Talous oli tiukalla, mutta juuri ruplan romahdus aiheutti toisaalta maan oman elintarviketuotannon elpymisen. Historian oppikirjat tuomitsivat Stalinin suuren terrorin, ja jopa Suomea syyllistäneiden Mainilan laukausten keksitty juttu torjuttiin: Tulitusta oli, mutta toiselta puolelta. Tuolloin presidentiksi tullut Vladimir Putin piti vuonna 1991 tapahtunutta Neuvostoliiton hajoamista vuosisadan suurimpana geopoliittisena katastrofina. Itse kirjoitin omaan tutkimukseeni: Keski- ja Itä-Euroopassa on miljoonia ihmisiä, joiden mielestä Neuvostoliiton syntyminen oli vuosisadan suurin katastrofi. Suomalaisilla on usein tapana nähdä Venäjä ja venäläiset vain yhtenä monoliittina, josta ei tahdo saada selvää. Ne, jotka ovat tavanneet tavallisia venäläisiä, tietävät heidän olevan ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Huomattavana syynä vieroksumiseen on kieltemme eroavuus. Kaksi historian satraappia, Nikolai Bobrikoff kenraalikuvernöörinä ja Andrej Ždanov valvontakomission puheenjohtajana, halusivat pakottaa suomalaiset oppimaan venäjän kieltä. Seurauksena oli ankara vastustus ja haluttomuus opetella venäjää. Tämä oli valitettavaa, etenkin kun Neuvostoliitto pyrki itse estämään kansalaistensa halua oppia muita kieliä, jotta ”he eivät omaksuisi vääränlaista moraalia”. Vain tiedusteluun eli vakoiluun koulutettavat opiskelivat länsimaisia, arabialaisia, turkinsukuisia tai aasialaisia kieliä. – Suoraan puhuvia oli silti myös maan johdossa. Niinpä Nikita Hruštšov sanoi presidentti Kekkoselle vuonna 1957: ”En käsitä, miten te suomalaiset saatte niin hyviä satoja kivisillä pelloillanne. Me emme pysty samaan edes sillä maalla, jonka sodassa teiltä ryöstimme!” Venäjän nykyiset johtajat ovat käyneet koulunsa 1960-luvulla. Silloin mottona oli lause: ”Ihmiskunnan kehitys on jo saavuttanut korkeimman vaiheensa, sosialismin, joka on toteutettu Neuvostoliitossa.” Tähän sisältyi myös kapitalistisen maailman tuomitseminen. Historian metodiopas vakuutti lapsille, ”ettei kapitalistisissa maissa esiinny ystävyyttä, vaan viha, kiukku ja kateus hallitsevat, ja yhdistynyt kapitalistinen leiri suuntaa vihansa vapaisiin sosialistisiin maihin”. Siksi jokaisen neuvostokansalaisen on välttämätöntä oppia vihaamaan bolševismin vihollisia. – Nyt bolševismi on käsitteenä hylätty, ja sen tilalle on otettu uudelleen isänmaallisuus. Sen mukaan Venäjä on suurvalta, jonka laajeneminen on täysin luonnollista. Jokainen maata laajentanut tsaari tai presidentti on suosittu, mutta vastaavasti mahdolliset etupiiristä luopumiset johtavat hyljeksintään. Tästä selvä esimerkki on Mihail Gorbatšov, joka luovutti länteen koko puskurivyöhykkeen ja salli monien neuvostotasavaltojen itsenäistyä. Vuonna 2000 Venäjän opetusministeriö hyväksyi uuden historian opetussuunnitelman, joka oli aikaisempaa huomattavasti liberaalimpi. Uuden ajattelun mukaan tuli arvostaa humanismin ideaa, kunnioittaa ihmistä, demokraattisia arvoja ja patriotismia sekä laajentaa kansainvälistä toistensa ymmärtämistä. Valtio ei tuolloin aiempaan tapaansa pakottanut oppilaita omaksumaan yhtä ainoata oikeata maailmankatsomusta, vaan salli heidän valita vapaasti käsityksensä ja vakaumuksensa. Opettajan ohjekirja kielsi suoraan opettajaa istuttamasta minkään valtakunnan tai puolueen ideologiaa oppilaisiin ja vaatimasta näiltä informaation yksipuolista toistamista. -Rohkeat historianopettajat tarttuivat tilaisuuteen ja laajensivat tuntuvasti oppilaittensa näkökulmaa. Jo neuvostoaikana heitä oli ollut ainakin pienissä tasavalloissa. Virolainen tohtori Magnus Ilmjärv kertoi omasta koulustaan Viljannissa. Opettaja sanoi: ”Painettu teksti on kirjassa, mutta pankaa nyt kirjat pois, niin minä kerron teille, kuinka asiat oikeasti olivat.” Vuodesta 2007 alkaen Venäjän presidentti Putinin johdolla Kreml on vaatinut jälleen vain yhtä venäläistä historian selitystä ja pitänyt tärkeänä mahdollisimman vähäistä oppikirjojen määrää. Tämä toteutui vuonna 2017, jolloin maan opetusministeriö julkaisi uuden, edellisen kokonaan kumoavan historian opetussuunnitelman. Tavoitteena on Venäjän kansalaisen identiteetin kasvattaminen: patriotismi, isänmaan rakastaminen ja kunnioittaminen sekä ylpeydentunne omasta isänmaasta. Samaan aikaan yleistyivät jälleen koulujen alkeissotilaalliset harjoitukset, nuorison sotaklubit ja julkinen Yrjönnauhojen käyttö takin rintamuksessa. Historianopettajien ammattilehden avoimet artikkelit tukahdutettiin, ja ne kertovat esimerkiksi Baltian maista sellaiseen sävyyn kuin nämä olisivat edelleen osa Venäjää. Miten keskusjohtoinen järjestelmä on tänään ylipäätään mahdollinen? On tarkasteltava riittävän pitkää ajanjaksoa. Ortodoksikirkossa ei ole ollut koskaan reformaatiota, vaan siihen kuuluvan filosofian mukaan kaikki tapahtuu uudelleen ”ikuisessa nykyisyydessä” ja jokaisella on yhteiskunnassa hänelle määrätty paikkansa. Tällöin säätykierto on hyvin vaikeasti toteutettavissa. Kirkko pitää yhdessä valtion kanssa itseään oikean moraalin vartijana turmeltunutta länttä vastaan. Suurin osa muiden maiden ortodoksikirkoista on nyt tuominnut Moskovan patriarkaatin ja sen johtajan Kirillin. Edelleen: Venäjällä ei syntynyt lännen tapaan industrialismia, valistusta eikä porvaristoa eli keskiluokkaa. On harvojen johto, joka pitää poliittista ja taloudellista valtaa, sekä toisaalta suuri joukko tavallisia ihmisiä, jotka katsovat parhaaksi pysyä erillään politiikasta. Maaorjuus poistettiin 1861, ja kolhoosityöntekijöillä ei ollut edes maan sisäistä passia eikä oikeutta muuttaa asuinpaikastaan muualle vuoteen 1958 saakka. Tavallisen talonpojan työn tuloksen on milloin tahansa voinut viedä pajari, tsaari, puoluesihteeri tai turvallisuuspalvelu. Se ei ole kovasti innostanut yrittämään. Hyvät kuulijat! Niin Paasikivi kuin Stalinkin totesivat: ”Maantieteelle emme voi mitään.” Se tarkoittaa, että meillä on aina vieressämme Venäjä. Pidän aivan oikeana, että Suomi kuuluu Euroopan unioniin ja hyvin pian Natoon. Joistakin eroista huolimatta läntinen liittoutuminen on meidän oikea ryhmämme. Ukrainan sota loppuu jonain päivänä, ja meidän on jollain tavoin järjestettävä suhteemme itäiseen naapuriin. Vaikka olen Venäjällä työskennellyt Moskovassa ja tehnyt tutkimusta Pietarissa, olen kahdesti vieraillut äitini kotipaikalla Pyhäjärvellä. Se sijaitsee vain kivenheiton päässä Kiimajärven eli Ozero Komsomolskojen rannasta, jossa 90-luvulla olivat Putinin ja monen nykyisen johtajan datshat. Annoin kiittävän lausunnon kylän alkupäässä sijaitsevan talon emännän perunamaasta. Hän ilahtui ja sanoi:”Bez kartoshki budet smert.” Ilman perunoita tulee kuolema. En tiedä, pääsenkö enää asioimaan normaalisti venäläisten kanssa. Toivon kuitenkin niin. Koska olen kahdesta heimosta tulleiden vanhempien lapsi, olen nähnyt molempien hyvät ja hieman vaatimattomammatkin ominaisuudet pienestä pitäen. Karjalaisten luonteesta kertoo Korpilahdelle asutetun Emil Laulajaisen reaktio. Hän sai ikämiehenä lapsiltaan lahjaksi mopedin ja sattui ajamaan kohti poliisin ratsiaa. Valkoisen kämmenen heilahduksen nähdessään hän vain käänsi päätään ja huusi: ”A mie ko en kyytii ota ensikää, näät!” Tällaisesta suhtautumisesta voi ottaa opikseen sen, että kaikkia murheita ei pidä jatkuvasti kantaa. Tunnistan karjalaisuuden hyvistä puolista sen, että yleisesti karjalaisten on helppo lähestyä ennestään tuntemattomiakin ihmisiä. Syntymäpitäjästäni Huittisista ollut kanta-asukas, Vesihallituksen pääjohtaja Simo Jaatinen totesi: ”Evakkojen tulo on ollut paras asia, joka Huittista on kohdannut.” Aivan samoin Paimio otti sodan loppuvaiheessa vastaan runsaasti evakkoja, niin Johanneksesta kuin muualtakin Karjalasta. Tämä on ollut viisas ratkaisu, joka on ollut mukana nostamassa Suomea köyhästä maatalousmaasta koko maapallon rikkaimpien ja vapaimpien, poikkeuksellisten maiden joukkoon. Siitä meidän on syytä olla ylpeitä ja kiitollisia myös aikaisemmille sukupolville.