Kylmän sodan Suomi

Katselin Areenasta koko ”Kylmän sodan Suomi” -sarjan. Ensimmäinen havaintoni oli, kuten usein muulloinkin Yleisradion kohdalla, laiskuus. Kaikki haastatellut olivat Helsingistä. Tuli nyt mieleeni Turun yliopiston poliittisen historian professori emeritus Timo Soikkanen ja nykyinen professori Vesa Vares, joilla varmasti olisi sanottavaa asiaan esimerkiksi ulkoministeriön ja Kokoomuksen historian osalta. Ansiokkaita lausuntoja esittivät ainankin Kimmo Rentola, Timo Vihavainen, Tapio Bergholm, Juho Ovaska, Saara Matala, Inkeri Hirvensalo, Veli-Pekka Leppänen, Henrik Meinander, Aleksi Mainio ja väitöskirjaa tekevä Liisa Lalu. Jälkimmäisen mainitsen ihan omista ansioistaan, enkä vain siksi, että hän haastatteli minua yhdessä Ville Soimetsän kanssa tulevaan Suomen Teiniliiton historiaan. Nuoren naisen sensitiivisyydellä hän arvioi tarkasti, kuinka vaikeaa entisten taistolaisten on muistella 1970-luvun täydellistä pimeyttään. Rentola on tämän tunnustanut ja on asian suhteen tasapainoinen. Jopa Sofi Oksanen puhuu tällä kertaa asiaa ilman arroganssia. Jukka Tarkka on puolestaan yhtä kekkosvastainen kuin on aina ollut, mutta hänellä on argumentteja puolellaan ja hän ilmaisee itsensä taitavasti. Hän kehuu puolustusvoimain komentaja Lauri Sutelaa riskinottokyvystä siinä, ettei tämä kertonut kaikkea Kekkoselle. Toisaalla professori emeritus Kari Uusikylä toteaa: ”Urho Kekkonen, tasavallan presidentti 1956–81, oli voimakastahtoinen, häikäilemätön mies, joka pisti ministerit ja johtavat poliitikot seisomaan asennossa, kun oli käskynjaon ja haukkujen aika. Kun kenraali Lauri Sutela, sodat käynyt puolustusvoimien entinen jäyhä komentaja ja sotasankari todisti, että Kekkonen torjui venäläisten YYA-henkiset sotaharjoitusehdotukset tiukan päättäväisesti, en tarvitse lisätodisteita Kekkosen isänmaallisuudesta ja ulkopoliittisesta taitavuudesta. Samaa ovat todistaneet Kekkosen adjutantit. Uskotko heitä vai kaikkitietäviä poikasia, jotka esittävät Ritari Rohkeaa?” En kuitenkaan oikein ymmärrä, mitä annettavaa Mato Valtosella tai Kari Heiskasella on itse asiaan. Taiteen puolelta paikkaansa puolustaa Pirkko Saisio, joka on kotoisin kommunistisesta perheestä ja on täysin rehellisesti kertonut edeltävän sukupolven oikeasta stalinismista. Siellä ei tullut kuuloonkaan hyväksyä esimerkiksi homoseksuaalisuutta. Ben Zyskowicz tuomitsee suomettumisen ankarasti, mutta ei hänkään sano yhtään kertaa, mitä sitten olisi tuolloin pitänyt tehdä. Annoin kommentin Risto Volaselle Ylen toimittajana olleesta Armi Kyynäräisestä: En pysty kommentoimaan Armi Kyynäräisen toimintaa keskustaopiskelijoiden piirissä, mutta katseltuani nyt Areenasta tuon Marjo Vilkon käsikirjoittaman ja Besserwisser Jari Tervon juontaman sarjan esitän pari huomiota. Aluksi lainaan pätkän Agricola-listan kirja-arvostelustani koskien Jukka Seppisen kirjaa "Neuvostotiedustelu Suomessa" vuodelta 2006: Kokoomusta koskien jälleen yksi Seppisen epätarkkuus: kirjoittaessaan Kokoomuksesta hän yhtäkkiä hyppää Risto Volaseen (nykyinen keskustalainen valtiosihteeri) ja sanoo tämän olleen KNL:n puheenjohtaja – siis Kokoomuksen nuorten liiton. (Painovirhe, mutta paha.) ...Supon raportin mukaan puolustusministeri Sulo Suorttanen tapasi agentti Chatskihin lounaalla ravintola Arkadiassa v. 1969. Herrat puhuivat saksaa, jota kumpikin taisi hyvin. Ei kai ole ihme, jos SS:n Bad Töltzin upseerikoulun käynyt Suorttanen ja KGB:n ylemmän opiston suorittanut tiedustelumies saksaa osasivat. ... Tässä sarjassa Kyynäräinen väittää, ettei uskaltanut puhua hyvin osaamaansa saksaa taistolaisten pelossa. Samoin hän myöhemmin esittää, että saksalaiset olivat fasisteja, jotka eivät ole tutkineet ja selvittäneet omaa historiaansa kunnolla. - Juuri saksalaiset tämän ovat tehneetkin, luetaanpa nyt vaikka professori Guido Knoppin kirja "Wehrmacht. Eine Bilanz", joka selittää perusteellisesti, että Wehrmacht oli täysillä mukana Neuvostoliittoon suuntautuneessa Vernichtungskriegissa eli tuhoamissodassa. Hyvin valikoivasti omaa historiaansa sen sijaan käsitteli Neuvostoliitto ja siihen pyrkii täysillä nykyinen Venäjä - valitettavasti. - Saksan kieltä käytti myös taistolaisten guru Yrjö Engeström, joka on pyyhkinyt omasta bibliografiastaan tähän materiaaliin perustuvan "Marxilainen dialektiikka ja porvarillisen pedagogiikan kriisi”. Engeström ei tietämäni mukaan edes osannut venäjää, koska hän ei sitä materiaalia käyttänyt. Merkillistä on kyllä, että koulujen venäjän kielen opetusta pidetään jonkinlaisena suomettumisen merkkinä. Minkään vieraan kielen opiskelusta ei käsittääkseni ole haittaa. Olisin itse nuorena poliittisena toimijana kovasti toivonut osaavani venäjää jo silloin. En pystynyt tuona aikana keskustelemaan tapaamieni Komsomol-johtajien kanssa, jotka olivat viisikymppisiä, liituraitapukuisia sotaveteraaneja. Heidät päästettiin länsimaihin, jotta varsinaiset nuoret eivät altistuisi kapitalismin vaaroille ja ”toisenlaiselle” moraalille. Oli onni, että pääsin koulusta jo ennen kuin Neuvostoliittoa mielistelevä materiaali pääsi oppikirjoihin. Tästä on osoituksena Janne Holménin väitöskirja ”Den politiska läroboken”. Sen sijaan Vilkon tv-sarjassa mainituilla Suomen ja Neuvostoliiton yhteisillä oppikirjaseminaareilla ei käsittääkseni ollut mitään vaikutusta ainakaan kestävästi. Tehdessäni omaa väitöskirjaani yritin etsiä niiden pöytäkirjoja. Opetushallituksessa ei enää kukaan tiennyt niistä, ja ainut kappale, jonka löysin maakunta-arkistosta, oli vielä sivuiltaan auki leikkaamaton. Muuta vaikutusta sen sijaan oli Neuvostoliittoon: Keijo Korhonen otti tällaisessa seminaarissa Leningradissa 1974 esille Molotovin – Ribbentropin -sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan Euroopan jaosta Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Seurauksena oli, että Korhosesta tuli itänaapurissa persona non grata, ja Neuvostoliitto vastusti hänen nimittämistään ulkoministeriksi 1977. Tämä oli turhaa, koska Kekkonen ei totellut. – Väitettä, jonka mukaan historianopettajat olisivat kääntyneet taistolaisuuden suuntaan, en tippaakaan usko. Varovaisen arvioni mukaan yli 90 prosenttia heistä kertoi esimerkiksi viime sodistamme täysin oikein, ja jos ottivat politiikkaan kantaa, se edusti yleensä oikeiston mielipidettä. YYA-sopimus on kantavana – ja rasittavana - teemana koko sarjassa. Esitin itsekin lyhyen tervehdyksen sopimuksen 25-vuotisjuhlassa Porissa. Paikalla oli Neuvostoliiton Turun pääkonsulaatin edustaja, kourallinen kommunisteja, demarien lauluryhmä ja minä ainoana keskustalaisena. Tilaisuus oli koruton ja varsin lyhyt. Samoin sarjassa tuomitaan Edvin Laineen ohjaama elokuva ”Luottamus”, jota kuulemma koululaisten oli pakko katsoa vuonna 1977. Pakkoon en kyllä usko. Opiskelin tuolloin Rauman opettajankoulutuslaitoksessa, ja kaupungin taistolainen nuorisosihteeri kutsui eri ryhmiä ja vapaata nuorisoa katsomaan elokuvaa ilmaisnäytöksessä. Väkinäisesti sitä mulkoiltiin, ja kun sihteeri esitti keskustelua näytöksen jälkeen, sali tyhjeni minuutissa. Se asian ohjelmallisesta kestävyydestä. Vielä omakohtainen kokemus kulttuurin vaikutuksesta. Eri maiden televisioissa esitetään vanhoja filmejä ja sarjoja. Kun työskentelin Moskovassa 1998–2000, näin siellä vanhaa, aurinkoista propagandaa niin Stalinin ajoilta kuin myöhemmiltäkin. Vertasin näitä omiin muistikuviini lapsena ja nuorena. 1960-luvun alussa kävin ensiksi naapurissa katsomassa Rin-Tin-Tiniä ja kun kotiini hankittiin televisio, vuorossa olivat Kiviset ja Soraset, Yogi-karhu, Bat Masterson, Pyhimys Simon Templar ja vuosikymmenen puolivälissä vielä ”Pikkukaupungissa tapahtuu” eli myöhemmin tunnettu Peyton place. Kun omat lapseni olivat pieniä, Puolasta hankittiin tosin Nalle Luppakorva, Tšekkoslovakiasta Myyrä ja DDR:stä Nukkumatti, joista lapset pitivät kovasti. Nukkumatistakin jätettiin esittämättä jaksot, joissa päähenkilö ajelee panssarivaunulla ja muut sotaisat kohdat. Näitä katselin vasta 2019 Potsdamin tv-museossa. Nuorisokulttuuri otettiin myös lännestä. Beatles ja Rolling Stones olivat Neuvostoliitossa kiellettyjä, meillä keskustelua aiheutti vasta 80-luvun Sex Pistols, ja sekin vallan muista kuin poliittisista syistä. Suorastaan huvittavaa oli, kun Komsomolskaja Pravda tuomitsi Abban kappaleen ”Money, money, money” nuorisoa turmelevana. Vuosituhannen vaihteen Venäjällä samainen lehti ei mitään muuta ihannoinutkaan kuin kerskakulutusta. Ihan oikeasti osa nuorisosta vastasi tuolloin toiveammattia koskevaan kyselyyn, tytöt: ”Prostitutka” ja pojat: ”Professional killer”. Kylmän sodan aika ei ollut kokonaisuutena kiduttava. Suomi vaurastui osin idänkaupan ansiosta. Pääsimme matkustamaan vapaasti eri puolille ja vertaamaan oloja omiimme, ostamaan kaikkia hyödykkeitä jonottamatta ja, kuten ohjelmasarjassa todettiin, sanomaan myös vapaasti asioita. Jos sen hintana oli pienen eliitin joutuminen posmittamaan liturgiaa, se kannatti maksaa.